Aika hypätä suuriin saappaisiin

Sorsapassissa on parempi olla hyvin naamioituneena, etteivät yli lentävät linnut huomaa ihmistä. Vaalea labradorinnoutaja katoaa luonnostaa hyvin kaislojen joukkoon.

Syksyn jahtikausi alkoi meillä 20. elokuuta sorsastuksen aloituksessa, ja silloin sai juuri kolme vuotta täyttänyt Aida astua isompiin metsästyskoiran saappaisiin. Vielä viime kaudella 9-vuotias Demi oli luottonoutajani, kun lähdin jahteihin, mutta nyt on hyvä aika antaa nuoren noutajan kehittää riistanlöytötaitojaan oikeissa jahtitilanteissa.

Olin ilokseni tänäkin vuonna saanut kutsun lähteä noutavakasi koirakoksi aloitusta seuraavalla viikolla #Metsästäjäliiton vesilintujahtiin. Lisäksi sain luvan ottaa mukaan uuden innokkaan noutajaharrastajan Tinan ja hänen 3-vuotiaan Louis-labradorinnoutajan, jolla oli kokemusta vain yhdestä vesilintujahdista.

Jos ampujia on useita, myös koiria tarvitaan monta. Näin turvataan, ettei yksikään pudotettu lintu jää hukkaan.

Jahti järjestettiin Sammalistonsuolla Riihimäellä, missä turvesuolle muodostuneita vesialtaita on kehitetty lintukosteikoiksi. Jahtiin oli kutsuttu yli kymmenen ampujaa ja kahdeksan koirakkoa. Jakaannuimme koirien kanssa ison kosteikkoalueen eripuolille, koska jokaisen ampujan läheisyydessä pitää olla noutava koirakko, kaikkien ammuttujen lintujen talteen saamiseksi.

Kosteikon kasvillisuuden joukosta ammuttua lintua on mahdoton saada talteen ilman noutavaa koiraa. Koiran nenä on verraton apuväline, ihminen ei pudotettuja löydä millään.

Saimme Tinan kanssa istua lähekkäin parin ampujan välissä. Näin olisi mahdollista valita kumpi lähettäisi koiransa noutoon. Yritimme saada Louisille sopivat tehtävät, jotta Tina saisi ohjattua koiransa pudotetulle linnulle ja se saisi onnistuneet noudot.

Istuimme passissa hiljaa ja ympärillä oli jännittynyt tunnelma, kun seurasimme tarkkana suon yläpuolella lintujen lentoa. Sää oli tuulinen ja suurin osa linnuista lensi liian korkealla. Silloin passissa istuessa on hyvä seurata lentäviä lintuja, ja samalla on mielenkiintoista yrittää tunnistaa niitä. Koiranohjaajan pitää markkeerata eli havaita pudotukset mahdollisimman tarkasti, jotta osaa lähettää koiran oikeaan paikkaan etsimään lintua.

Tunnin verran istuttuamme hiljaa passissa alkoi tapahtua. Ensimmäinen pudotus tuli Tinan taakse isoon ojaan mihin hän lähetti heti Louisin. Koira ei ollut nähnyt tarkasti lintua, joten Tinan piti ohjata Louis viistosti leveän ojan yli. Onneksi matka ei ollut pitkä ja Louis sai ensimmäisen linnun tuotua tyytyväiselle ohjaajalleen.

Samaan aikaan putosi meidän taakse ojaan haavakkosorsa, joka jäi vielä noutamatta vaikka Aida oli sitä vedessä yrittänyt jallittaa. Ilta oli rauhallinen, ja saimme vain yhden noudon ennen kuin ilta hämärtyi pimeäksi ja aloitimme jälkihaun. Silloin koiramme saivat etsiä ammutut linnut, joita ei jahdin aikana oltu saatu talteen.

Koirat perkaavat alueen vielä jälkihaussa jahdin jälkeen. Näin varmistutaan siitä, ettei yksikään lintu jää haavoittuneena luontoon ja kaikki kuolleetkin saadaan talteen. Jälkihaku tehdään monesti pimeällä, kun metsästäjät ovat jo lopettaneet. Louis olisi valmis lähtemään uudestaan hommiin kuvassa poseraamisen sijaan.

Lähetin Aidan etsimään ojaan jäänyttä haavakkoa, ja nopeasti se sorsa sieltä löytyikin. Tina ja Louis kävelivät kauas pellon laitaan tarkoituksenaan löytää sinne liitänyt haavakkosorsa. Onneksi etsiminen palkittiin, kun Louis tehokkaan haun jälkeen kantoi linnun emännälleen.

Se onnen tunne ja tyytyväisyys on sykähdyttävä, kun oma koira saa toimia käytännön jahtitilanteissa. Oli ihana jakaa se ilo Riihimäellä Tinan kanssa.

Kirjoittaja Ulla Pihlaja kasvattaa labradorinnoutajia Indy Lab -kennelissään ja on ammatiltaan koirankouluttaja Ullan Koirakoulussa.